[ it's hard to run, if you can't even walk ]

En nyt yritä saada kenenkään sääliä tai sympatiaa osakseni tai muutenkaan herättää minkäänäköisiä tunteita ihmisissä, mutta mä yritän käyttää ns. psykologista coping-keinoa ja kirjoittaa jotkin asiat ylös, jotta ne ehkä jotenkin menettäisi merkitystään... en edes tiedä mistä alottaisin.

noh, pakko se on jostain lähteä liikkeelle, joten tunnustan samantien, että oon todella väsynyt elämääni. tiedän, että internet ei ole paras paikka vatvoa elämänsä kurjuutta ja jotkut voi jopa miettiä, että mitä mä oikein edes valitan, että ei mulla ole oikeutta siihen ja joo, se voi olla osittain tottakin: mulla on hyvä elämä - ainakin suurimmilta osilta. Jos joku muu eläisi mun elämää niin se voisikin olla ruusuilla tanssimista, mutta mun ongelmat on enimmäkseen lähtöisin vaan musta itsestäni ja mun omasta heikkoudesta. Oon kyllästynyt siihen tunteeseen, että kun herään aamulla niin mietin, että mitä merkitystä tälläkin päivällä on. jokainen päivä tuntuu merkityksettömältä ja turhalta ja lähes joka aamu mietin, että olisi vain helpompaa olla olematta.

oon tällä hetkellä töissä ja asun edelleen kotona. täytin just 20 ja musta tuntuu, että tässä iässä kaikki on jo omillaan ja niillä on hienoja suunnitelmia tulevaisuudelle ja ne tietää mihin ammattiin ne haluaa kouluttautua - tai on jo kouluttautumassa siihen, ja nillä on kivat asunnot ja kivat poikaystävät ja kivat koulut.... mulla ei ole näistä mitään. en tiedä yhtään, mitä tekisin elämälleni. on niinkuin polkisin tyhjän päällä. elän päivä kerrallaan, koska pelkkä ajatus tulevaisuudesta ja opiskelupaikasta saa mut niin masentuneeksi, että tekis mieli itkeä. en tunne olevani hyvä missään. ja joka suunnasta kysellään, että noh mihis kouluun oot nyt hakemassa? ja joka kerta joudun vastaamaan, että en mihinkään, koska en keksi mitään paikkaa missä opiskella. vastaukseksi saan lähes aina jotain tähän suuntaan: ''miksi tuhlaat elämääs?'' ''no onpas typerää...'' ''hae nyt edes jonnekkin, et sä voi vaan olla!'' ''hanki edes joku työ ittelles....'' ja joka kerta tunnen itteni huonoksi ja saamattomaksi ja luuseriksi. Valmistuin lukiosta vuosi sitten ja mun päättötodistuksen keskiarvo oli 8.9. Sain kuvisstipendin ja kirjoitin 3xM ja 2xE. ja silti koen joka päivä, ettei musta ole yhtään mihinkään...

Eikä tätä auta se, että henkilölle, jota rakastin yli kaksi vuotta, mä osoittauduinkin loppujen lopuksi täysin turhaksi ja mitättömäksi. Ja silti yritän auttaa ja tukea suhteessa olevia ystäviäni ja esittää, että mulla on kaikki todella hyvin ja elämä kukoistaa ja oon iloinen, vaikka deep down inside mä en tunne mitään muuta kuin yksinäistä ja surkeaa tyhjyyttä. mut ei mulla ole varaa siitä kenellekään kertoa. en halua olla se ystävä, joka itkee omista asioistaan. ei, mun täytyy olla vahva. mun on aina täytynytkin olla. oon sitä tyyppiä, joka on koko aika hiljaa ja nauraa ulospäin, mutta loppujen lopuksi löydetään omasta asunnostaan viikon vanhana ruumiina, joka huomattiin vasta sitten, kun alakerran väki alkoi valittaa kovasta mädäntyneen hajusta.

antakaa anteeksi tällainen vuodatus... ensi kerralla teen jotain vähän hilpeämpää. ja hei, onhan mulla tässä japaninmatka tiedossa! mutta Tokioonkin on enteilty 50%:n mahdollisuudella 7 richterin maanjäristys. se tulisi tapahtumaan todennäköisimmin seuraavan neljän vuoden sisään. lähdetään sinne yli kuukaudeksi alkukesästä... ja mun mielestä sais nyt riittää. Japani on kokenut ihan tarpeeksi jo luonnonkatastrofeja...

Nyt lähden käyttää koiraa ulkona. se on tällä hetkellä yksi niistä harvoista asioista, jotka pitää mut edelleen radalla ja antaa mulle tunteen, että oon ehkä hyödyllinen jossain. heh.

kiitos ja anteeksi.

TOKI