It's hard to run, if u can't even crawl...

Nyt en jaksa tehdä tästä mitään hienoa kuvapainotteista ja viihdyttävää postausta, koska tällä kertaa haluan vaan purkaa ajatuksiani ja tunteitani. Oon tässä jo pitkään miettinyt, että miksi jotkut ihmiset on tärkeämpiä kuin toiset. ja etenkin, että miksi juuri yksi ihminen herättää sussa niinkin vahvan tunteen kuin rakkaus. jotkut biologit perustelee rakastumista esim. feromoneilla ja neurologisilla asioilla, mut voiko se olla vaan niin helppoa ja yksinkertaista? jotenkin en haluais uskoa sitä... Tässä nyt vois heittää kehiin kaikki psykologian tunneteoriat ja muut paskat, mutta en nyt tee niin, koska tän postauksen pointti ei ollut opettaa psykologiaa.

Mun mielestä niinkin vahva tunne kuin rakkaus, niin se on jotenkin maaginen. tai siihen liittyy niin kauniita asioita, et olis todella tylsää kuvitella sen olevan vaan biologisten tekijöiden summa. ja vielä oudompaa on se, kun siitä ei osaa päästää irti. Lähes kaikki on varmaan joskus elämässään nähnyt jonkun suht naurettavan elokuvan, jossa pari eroaa ja vielä vuosien päästä (sattumalta törmätessään kadulla) ne huomaakin edelleen rakastavansa toisiansa, vakkei olekaan nähnyt pitkään aikaan? noh.. aluks lollasin niille. ajattelin, että ei se voi olla mahdollista, että kai siinä nyt vaan kyllästyy ja ihastuu uudelleen. okei näinkin voi käydä, mut omalla kohdallani se ihastuminen kesti muutaman viikon ja siinä samalla olin edelleen rakastunut. Eniten rakkaus täyttääkin tunteen (=emootion) kriteerit alkuvaiheessa, kun kaikki on ihanaa ja kukkasia ja hunajaa ja mansikoita, mut sitten kun se rakkaus laantuu, niin se alkaa menettää tunteenomaista piirettään.

Oon miettinyt omalla kohdallani, että mikä saa mut pitämään kiinni? Tunnen itteni tosi saamattomaksi. Ymmärtäisin, jos seurustelisin tän henkilön kanssa ja saisin vastakaikua tunteilleni joka päivä, mut ei... ehkä mä jossain alitajunnassani yritän vielä pelastaa koko asiaa kaatumasta ja luulen, että jos odotan vielä toiset kaksi vuotta, niin mun odotus palkitaan. Se on vaan todella yksinäistä huomata, kuinka jokainen mun ympärillä löytää ittelleen jonkun, kenen kanssa haluaa yhteisen tulevaisuuden ja kenen kanssa sateinen sunnuntai ei tarkoita vittumaista koiranulkoiluttamista, vaan aikaa, jollon voi käpertyä vilttien alle ja pitää toista kädestä ilman, että kukaan häiritsee. Se saa mut tuntemaan itteni todella epäonnistuneeksi. oon kysynyt niin monta kertaa, että mitä mä tein väärin? mitä mä koko aika teen väärin? Tiedän, että tässä iässä on typerää alkaa ajattelemaan, että en tuu ikinä löytämään ketään, mut se ajatus ei paljon lohduta sillon, kun oikeasti on niin yksinäinen, että haluaisi vaan huutaa.

Mun tämänhetkistä tunnelmaa ei yhtään auta se, että musiikki vaihtoi genrensä rockista nyyhkyklassikoihin. nojaa... seuraavaks yritän koota itteni esim. lauseella : ei auta itku markkinoilla tai laittamalla musiikin pois ja menemällä tekemään jotain muuta. sitten hymyilen typerästi ja yritän uskotella ittelleni, että ylireagoin ja oon lapsellinen ja että bleachin tuijottaminen parantaa kaikki haavat. teen teetä ja meen istuu sohvalle ja lopulta myönnän (niinkuin usein teen...) että ajattelen taas tätä henkilöä, mutta en voi tehdä asialle mitään. se on vähän niinkuin yrittäis uida ilman raajoja. et pääse eteen etkä taakse, voit vaan olla ja odottaa, että joku ehkä tulee hakee sut pelastuslautalla pois sieltä lillumasta.

Sitä pelastuslauttaa odotellessa....

TOKI


PS. tuli myös tämä biisi mieleen: